Kun korona tuli kylään – ajatuksia(ni) kuluneesta vuodesta ja viime viikkojen karanteenista

Vuosi tässä on sinnitelty. Sitä mieltä meistä varmasti monet ovat. Itse en sotavuosiin tätä tilaamme lähtisi vertaamaan, mutta kyllähän tässä kisaväsymys on alkanut painaa jo sitkeintä sissiäkin. 

En ole paljon ottanut kantaa koko koronaan. Yhtenä syynä on viime aikojen totaalinen mielipideilmaston muutos. Sanotpa niin tai näin, sanot aina väärin jonkun mielestä. Ja kyllä, sehän kuuluu asiaan, että voit saada palautetta mielipiteistäsi, ilman muuta, jokaisella kun on oikeus mielipiteeseensä ja maassamme vallitsee sananvapaus. Vai onko asia näin? Sitä olen pohtinut paljon viime aikoina. Ainakaan hinnalla millä hyvänsä sitä palautetta ei pitäisi antaa. Eikä varsinkaan suostua vastaanottamaan.

Erityisesti sosiaalinen media on muuttunut viime aikoina ahdistavaksi(kin) paikaksi. Tätä mieltä ovat monet vaikuttajatkin. Ja se minua pelottaa. En pelkää mielipiteitä, en omiani enkä teidän. Seison mielipiteideni takana selkäranka suorana. Mutta sitä nimittelyä, osoittelua, ilkeitä sanoja ja kivien heittelyä minä en jaksa. Se minua pelottaa ja se minua huolettaa. Siksi olen useimmiten valinnut olla hiljaa, välillä jopa mitä pienimmistäkin asioista. En vain koe jaksavani kantaa tällä hetkellä sellaista taakkaa, jossa joku minua vähemmän tunteva maalaa minut tietynlaiseksi vain sen johdosta, että meillä kahdella on tietystä asiasta erilaiset ajatukset. Ja kyllä, voit vapaasti nimittää hiljenemiseni valintaa peloksi, itse nimitän sitä itsesuojeluvaistoksi. 

Olen uupunut. Ja olen ollut ahdistunut. Rajoituksiin, mediaan, ilkeyteen. 

Itse elän normaaliolosuhteissakin aika rajattua elämää. En minä paljon ystäviä vapaa-ajalla tapaa, en matkustele Thaimaahan kolmeksi viikoksi vuodesta enkä varsinkaan absolutistina riehu viikonloppujen riennoissa. En pahemmin shoppaile ja ravintolassa ja kahvilassa käyn ehkä kerran kuukaudessa, kesällä enemmän. En myöskään ole pelännyt tätä tautia.

Niin, en ole pelännyt koronaa. En missään sen vaiheessa. 

Jo vuosi sitten näin sieluni (ja henkeni) silmin, kuinka pelko saapui osaksi monien elämää. Ja ymmärrän, että ihminen voi pelätä, sehän on luonnollista. Itse en kuitenkaan kuolemaa ole koskaan pelännyt enkä pelkää. Enkä myöskään sairauksia. Ehkä ne lukuisat avustustyömatkani mitä kurjimmissa oloissa, vaikkapa slummialueilla kolmella eri mantereella ja HIV/Aids orpojen ja leskien ja sairaiden parissa todellisen kurjuuden, köyhyyden ja vaikean sairauden keskellä ovat auttaneet minua katsomaan elämää toiselta kantilta. En minä niillä matkoillakaan koskaan pelännyt, siitä piti huolen sisäinen rauhani ja ns. hyvät välit yläkertaan. En tiedä päivieni määrää enkä varsinkaan halua antaa pelolle tilaa elämisen sijaan. Ja ehkä juuri siitä(kin) syystä tämä on välillä tuntunut jopa päättömältä, tämä koko kulunut vuosi. 

En ole siis pelännyt itse koronaa, mutta olen ollut ahdistunut ja peloissani. Ahdistunut maskeista, ihmisten töykeydestä, toisten syyttelystä, rakkaudettomuudesta ja ilkeydestä. Siitä vihasta, mitä toista kohtaan ollaan tunnettu omassa huonossaolossa. Peloissani ihmiskunnan kovuudesta, konkursseista, lomautuksista ja yrittäjien ahdingosta.

• 

• 

Olen uupunut työtehtävien peruuntumiseen, taloudellisiin haasteisiin, vanhoista sukulaisista erossa olemiseen, etäkouluun, etäharrastuksiin, karanteenikouluun, peruuntuneisiin orkesterimatkoihin ja jalkapalloturnauksiin ja lasten pettyneisiin ilmeisiin. Uupunut siihen, että normaali arki vain siirtyy ja siirtyy kauemmas. Uupunut siihen, millaista ylimääräistä painetta jatkuvasti varpaillaan oleminen on aiheuttanut, niin töiden kuin lasten (”normaalien”) syys- ja kevätnuhanenien suhteen. ”Pue tarpeeksi, älä hypi vesilätäköissä äläkä varsinkaan hanki kurkkukipua ja vuotavaa nenää, muuten et pääse kouluun” – sitä en vain millään enää jaksaisi toistaa. 

Olen pelännyt rajoituksien vaikutuksia ihmisten henkiseen jaksamiseen ja hyvinvointiin, mielenterveyteen. Työttömyyden sivullisvaikutukset tulevat ikävä kyllä näkymään ja pitkään, eikä niitä varmaan ikinä täysin voida edes mitata. Viimeksi viime viikolla paikallislehdessä uutisoitiin kotiväkivallan lisääntymisestä kuluneen vuoden aikana ja miten naistenlinjan puheluita soitetaan enemmän nyt kauppamatkoilta ja autoista – kotona tilanne voi olla pelottava ja ahdistava työttömyyden ja lomautuksen johdosta eikä siellä enää ole turvallista olla. 

1990-luvun lama jätti jäljet meidänkin perheeseen. En mene siihen nyt sen enempää, mutta tiedän, että taloudellisella romahduksella, työttömyydellä sekä lomautuksilla on pitkäkantoiset seuraukset. 1990-luvulla se näkyi itsemurhapiikkinä. Välillä pohdinkin, että mitkä ne kuolemanluvut tulevat olemaan kaikkien vaikutusten johdosta verrattuna itse koronaan. Mutta tätähän ei saisi tietenkään myöskään sanoa ääneen. Mutta minäpä nyt sanoin, kaikesta huolimatta. Tiedän nimittäin, että jo vain yhdellä itsemurhalla on valtavat vaikutukset itsemurhan tehneen läheisiin. Se jos joku vaikuttaa mielenterveyteen ja saattaa olla useammankin vuoden prosessi eheytyä. Itsemurhan aiheuttama kuolema ei ole luonnollinen ja läheinen joutuu myös miettimään omaa osuuttaan tapahtuneeseen (ja usein myös syyllistämään itseään) sen johdosta. Pahimmassa tapauksessa se aiheuttaa masennusta ja työkyvyttömyyttä. Isäni itsemurhalla aikanaan oli kauaskantoiset seuraukset. Sitä en toivoisi kenelläkään läpikäytäväksi, koskaan. Toivon siis sydämeni pohjasta, että rajoituksien vaikutukset jäisivät minimiin ja olisin väärässä epäilyjeni suhteen.

En usko salaliittoteorioihin, mutta sen(kin) leiman sitä heti monesti saa, jos kyseenalaistaa jotain. Edes pikkuriikkisen verran. Tuttavapiirini on aina ollut hyvin laaja, niin uskonnollisella kuin poliittisellakin kartalla. Se on opettanut minua kuuntelemaan ja kunnioittamaan. Toivottavasti olen edes jotain oppinut. Mutta osaammeko me kuunnella? Osaammeko kunnioittaa? Osaammeko keskustella? Kaiken tämänkin pitäisi lähteä omasta itsestäni. Miten minä reagoin? Miksi reagoin niin? Pitääkö reagoida? Ja miten puen sanoiksi oman mielipiteeni? Olenko hyökkäävä, neutraali, kunnioittava, ylimielinen? Tärkeitä asioita ihan jokapäiväiseen elämään. Näillä kysymysfilttereilläkin saataisiin varmasti oikein käytettynä jo paljon vähemmän tuhoa aikaan.

Pelko. Pelko osaa olla salakavala. Ja mielestäni median lietsomasta pelosta on tullut monen arkeen pysyvä osa. Pelolla myös valitettavasti voi olla vaikutuksia terveyteemme, sekin on tutkittua. Saati sitten ainainen stressitila, sehän vie kroppamme ja mielemme pahimmassa tapauksessa pimeyden syviin onkaloihin ja sairaalan osastoille. Ja myönnän sen itsekin, kyllähän niitä suhteellisuuslukuja tulee seurattua, eivätkä ne viime viikkoina ole näyttäneet hyvältä täällä Ahvenanmaallakaan. Kun luvut ylittävät yli 300, ollaan pahasti pulassa. Mutta tiedämmekö todellisen sairastuneiden prosentin? Vai unohdammeko sen suhteellisuuskarttaan katsoessamme?

Itse olen yrittänyt palauttaa itseäni maanpinnalle useaankin otteeseen ihan perusprosenttilaskuilla. Aika yksinkertainen keino mielenrauhan tasapainotukseen. 

Meistä ahvenanmaalaisista koronaan on sairastunut noin 1% koko tänä pandemian aikana. Yksikään ei ole ollut teho-osastolla, muutama on vaatinut parin päivän ajan sairaalahoitoa. Suomalaisista koronaan on sairastunut noin 1,2% ja näistä sairastuneista 1,19% on menehtynyt. Koronaan on menehtynyt yhteensä 0,01% suomalaisista. Noin vuoden aikana (eli yhteensä tämän koronan aikana) menehtyneitä on 807, vertailuksi itsemurhaan kuoli vuoden 2019 aikana 746 henkilöä ja vuotta aikaisemmin 810. Minut nämä luvut ainakin laittavat miettimään taloudellisten resurssien käyttöä ja priorisointia, moneltakin kantilta. Ennen kaikkea näistä asioista pitäisi faktojen valossa pystyä käymään avointa keskustelua. Jokainen ihminen on arvokas. Jokainen henki on arvokas. 

En halua vähätellä yhtäkään koronaan vakavasti sairastunutta, enkä varsinkaan tautiin kuollutta. Ikävä tosiasia vain on, että tänäkin päivänä, siis yhtenä ainoana päivänä, maailmanlaajuisesti nälkään on kuollut 24 900 ihmistä. Tupakanpolttoon menehtyneitä tänään on yli 11 400 ja itsemurhan on tänään tehnyt 2390 – tunnin päästä luvut ovat jo suuremmat. En edes mene HIV/Aidsin, synnytysten tai malarian uhreihin. Maailmassa on niin monta muuta kuolinsyytä, joihin ei puututa samalla antaumuksella. Haluaisin nähdä sen päivän, kun kaikkien muidenkin tautien eteen tehtäisiin yhtä paljon töitä. Saahan tämän sanoa ääneen?

Ja ne konkurssit. Uskon valitettavasti, että olemme nähneet vasta aivan pienen pintariipaisun siitä mitä tuleman pitää. Yrittäjät sentään ovat yrittäneet hieman pitää jotain ääntä tässä melodioiden sinfoniassa. Henkilökohtaisesti olen ollut huolissani erityisesti yrittäjien jaksamisesta. Ei ainoastaan ne taloudelliset paineet vaan koko se ristiriita, mitä päättävien tahojen suunnalta on tullut vähän väliä vaihtuvien ohjeistuksien muodossa. Ja kaikki muukin ristiriita, jota yrittäjä hartioillaan kantaa. Voin vain kuvitella esimerkiksi Lapin matkailualan toimijoita hiihtolomien aikaan; ihmisten syyttely matkustamiseen liittyen vs oma kausiluontoinen työ eli toimeentulo ja palkattujen työntekijöiden elanto. Dilemmaa on eletty myös täällä saarella useamman kerran, rajat kun ovat naapuriin kiinni, vaikka monet siellä ja sieltä käyvät tuon muutoin niin näkymättömän rajan yli töissä. Ja itsehallinto ja sen määräysvalta on useampaankin kertaan tuntunut olevan pääkaupungissa vain sanahelinää, mutta siihen en nyt tässä mene sen enempää. Se likapyykki ei onneksi itselleni pestäväksi kuulu.

• 

• 

Entäs sitten itse sairaus? Tunnen useampia koronan sairastaneita, niin Ahvenanmaalta, Manner-Suomesta kuin Ruotsistakin. Ja kyllä, osa on kuumeillut ja tuntenut itsensä todella kipeäksi, mutta säästynyt sairaalahoidolta. Ja kyllä, osa on ollut lähes oireeton. Omaan tuttavapiiriini ei lukeudu niitä, jotka olisivat joutuneet sairaalaan, teholle tai menehtyneet. Onneksi. Saan olla onnellinen. Samalla oma kokemukseni on, että sairauden voi sairastaa kevyesti, huomaamattaankin. Mutta saako sitä sanoa ääneen? Olenko heti kylmä ja välittämätön? Toivottavasti en. Mielestäni en.  

Meidän hiihtolomamme keskeytyi karanteeniin määräyksellä. Se on ollut yksi niistä asioista, joita olen myös pelännyt – että altistumme jossain ja joudumme pakkokaranteeniin. Ensin meistä joutui yksi ja lopulta koko poppoo. Oireeton ystävä, nähkääs, ja ihan näitä paikallisia tartuntaketjuja.  Jouduimme myös pakkotesteihin. Ja siitä alkoi lähes 2,5 viikkoa kestänyt karanteeni ja testien rumba. 

Minä olin meistä se kipeä. Mutta minun testini yksi toisensa jälkeen näyttivät negatiivista. Kävin pakkotestin jälkeen vielä kolme kertaa testissä. Toivoin kipeästi positiivista testiä. Sillä karanteeniaika lyhenisi ja elämä helpottuisi ihan tulevaisuuttakin ajatellen, joihinkin maihin riittää todistus sairaudesta. Vaikka eipä tässä nyt paljon muualle huokailla kuin vanhoja sukulaisia Ruotsiin tapaamaan. En ole käynyt Ruotsissa 1,5 vuoteen. Osalla meistä on kansalaisuus millä maahan päästä, osalla näyttää todistus sairastumisesta, mikäli se tulisi vaihtoehdoksi testin sijaan. Minulla ei kumpaakaan, vaikka minä mitä todennäköisemmin sairastin ko. taudin, sitä tässä on epäilty. Aluksi minut haluttiin pitää kolme viikkoa karanteenissa, vaikka THL:n linja oli 14 päivää aina uusimmasta perheenjäsenen todetusta sairastumisesta. Joissain asioissa seuraamme THL:n linjaa, joissain emme. Ja tiesin myös muita perheitä Ahvenanmaalla, jossa mentiin 14 päivällä eikä 21 päivällä. Koin kommunikaation ristiriitaiseksi, useamman kerran.  

Ne perheestämme, jotka sairastivat koronan olivat käytännössä terveitä. Pientä kurkkukipua tai päänsärkyä yhtenä päivänä. He olivat terveitä, minä olin kipeä. Heillä oli positiivinen, minulla negatiivinen testitulos. Elimme normaalisti perheenä, testituloksesta riippumatta. Tapaustani ihmetteli lääkäri jos toinenkin. Terveydenhoitohenkilökunta totesi useampaan kertaan, että se on varmasti sitten väärä-negatiivinen, falsk negativ, ei vain ole saatu sitä testeillä kiinni tai että eihän tästä sairaudesta paljon tiedetä. Itseäni nuo lausunnot ihmetyttävät, sairaudesta ei paljon tiedetä (minkä tajuan ja ymmärrän itsekin), mutta silti sen nimissä on tehty monia muutoksia lakikirjoihinkin asti. Eli siis tauti, jota emme tunne on laittanut maailmamme mullin mallin? Näitä minä mietin ja pohdin.  Pohdin myös sitä, että miksi media ei nosta esiin taudin lievästi sairastaneita? Käytännössä terveitä ihmisiä? Eikö se olisi upeaa uutisointia, että jälleen näin ja näin moni sairasti taudin lievänä? (No, tämän vastauksen varmaan kaikki tietävät. Eihän se myy.) 

Lopulta karanteeni lyheni 14 päivään siitä viimeisimmästä perheenjäsenen ”sairastumisesta”, yhteensä olin karanteenissa 2,5 viikkoa. Lapset kävivät etäkoulua. Minä en töitä samalla saanut tehtyä. Vuoden takainen kevät toisti itseään etäkouluineen. Täytyy sanoa, että kun ensin painaa niska limassa töitä, että voisi olla vapaalla koululaisten kanssa hiihtolomaviikon ja rentoutua ja sitten ne suunnitelmat muuttuvat ja koko arjen pakka menee sekaisin, niin olen erittäin uupunut juuri nyt. Lepoa en koskaan ehtinyt saada.

Eniten näiden parin (sairas)viikon aikana minua ahdisti lasten pakottaminen testiin (yhden kohdalla pahaa ahdistusta ja itkua ja kyseenalaistin useamman kerran, että miten on fyysisen koskemattomuuden oikeuden laita) sekä se, että meidän lasten takia useampi joutui karanteeniin ja siten se vaikutti useamman perheen elämään. Urheilutreenit meinaan. Sitä minä murehdin, en tautia. Eikä se tauti onneksi ollut meille vaarallinen. Eikä se niille muille altistuneille tarttunut. Onneksi.

Näin ei tietenkään kaikkien kohdalla ole, mutta tämä onkin minun tarinani ja minun kokemukseni. Sananvapauden nimissä näille ajatuksille pitäisi olla tilaa ilman syytöstä ja syyttelyä. Eihän kukaan voi minun tarinaani kivittää, koska se on minun subjektiivinen oma tarinani, tosi sellainen. Ei ehkä sellainen, jonka media haluaa käyttöönsä, mutta yhtä totta sekin kuin vakavampioireiset. 

Olen huolestunut rakkaudettomuudesta toisiamme kohtaan. Olen huolissani lasten ja nuorten hyvinvoinnista, työttömien, lomautettujen ja yrittäjien jaksamisesta. Ja niin monesta muustakin asiasta. Katson huolestuneena huomista päivää. Vaikka haluankin aina uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että toivo ei koskaan hiivu.

Summasummarum. Olen huolestunut siitä kuinka lyhyessä ajassa sananvapautta, itsemäärämisoikeutta ja vapauttamme yleisesti on näiden rajoitusten johdosta rajoitettu. Entä kun seuraava sairaus tulee? Kuinka pitkälle olemme valmiita luopumaan vapaudestamme liikkuvuuteen, olemiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen? Missä menevät yhteiskunnan ja meidän rajat? Mitä on tapahtunut inhimillisyydelle? Miksi syytämme ja syyllistämme toisiamme? Miksi maskeja käyttävät ihmiset rikkovat toistuvasti suositeltua fyysistä etäisyyttä kaupoissa, roikuttavat maskejaan leuan alla ja kaivavat nenäänsä välillä, kun samaan aikaan toinen ei voi terveydellisistä syistä käyttää maskia ja pitää tasan tarkkaan huolta, että käy ainoastaan välttämättömillä asioilla sekä odottaa vuoroaan kaupan hedelmähyllyllä, jotta etäisyys säilyy. Mutta häntä tuomitaan, hänelle huudetaan ja häntä osoitellaan sormilla. Tällaista tulevaisuuttako me haluamme olla maahamme rakentamassa? 

Nyt tarvittaisiin aikalisä. 

Minulle ainakin kelpaisi. 

Vaikka mieluiten hyppäisin vuoden takaiseen arkeen ja alottaisin puhtaalta pöydältä.

• 

• 

(Tilastoni pohjautuvat seuraaviin sivustoihin: THL, Findikaattori, ÅHS, Tilastokeskus, Worldometer)