Isänpäivän kahdet kasvot

Isänpäivä, kuten monet muutkin juhlapäivät, voi olla samalla kertaa täynnä iloa ja kipua. Muistan vieläkin sen kivun, jota ensimmäisenä isänpäivänämme koin. Samaan aikaan iloitsin oman lapseni isän ensimmäisestä isänpäivästä, meidän perheen ensimmäisestä isänpäivästä, ja samalla se oli elämäni vaikein isänpäivä. Se oli isänpäivä, joka herätti niin paljon kipua, tuskaa, epäreiluutta, epäoikeudenmukaisuutta, ihmetystä, vihaa, kysymyksiä ja hämmennystä. Valitettavasti nuo negatiiviset kivun kasvot huuhtaisivat ilon ja onnen ylle kuin suuri aalto. Kipu nakersi iloa. 

 

Kun eilen mietin tätä päivää ja omaa isääni, oloni oli mitä neutraalein. Isänpäivä tuntui normaalilta juhlapäivältä toisten joukosta. Sellaiselta, joka siis ei nosta pintaan sen kummempia tunteita. Neutraalilta. Mutta niin se vain taas tänään tapahtui. Aamupalan jälkeen kyyneleet nousivat silmiini. Rupesin miettimään sitä kuinka isäni ei koskaan saanut tutustua lapsiini. En koskaan saanut kokea oman isäni rakkautta omia lapsiani kohtaan. En sitä, kuinka hän ottaisi heidät metsäkoneen kyytiin, opettaisi ajamaan autolla ja hassuttelisi. Kertoisi puujalkavitsejään ja silittäisi työmiehen naarmuntuneilla kourillaan pientä päätä. Lapseni eivät koskaan saaneet tutustua häneen. Suru on kai sellainen, joka ei meitä koskaan täysin jätä rauhaan. Vaikka isäni kaipaus ei enää yhdentoista vuoden jälkeen nostakaan kyyneleitä silmiin kovinkaan usein, ja silloin kuin nostaa niin vain pieneksi hetkeksi kerrallaan, silti ikävä voi sen pienen hetken puristaa rintakoppaa kovasti kuin betonipuristin. 

 

Kirjoitin tästä aiheesta vanhaan blogiini kolme vuotta sitten seuraavanlaisesti:

 

”Muistan kuinka ala-asteella askartelimme isänpäiväkorttia ja eräs poika luokkahuoneessa tekikin korttia äidilleen. Jotkut nauroivat hänelle, vaikka kaikki tiesivät tilanteen. Kaikki tiesivät, kuinka tuon pojan isä oli sairauden murtamana kuollut. Olen monta kertaa miettinyt tuota poikaa. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun isää ei enää ollutkaan. Miltä hänestä mahtoi tuntua, kun erosi muista koulutovereistaan perheenjäsenen menettämisen vuoksi. Kuinka kipeää se mahtoikaan tehdä, kun muut naureskelivat hänelle siksi, että hän teki isän sijaan äidilleen korttia. Miltä se tuntui, kun isää ei enää ollutkaan.

Lähes kahdeksan vuotta sitten menetin oman isäni traagisesti. Olin tuolloin 23-vuotias. Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kukaan ei odottanut sitä. Se tapahtui juuri ennen joulua; jouluna olimme suunnitelleet kertovamme vanhemmillemme, että odotamme ensimmäistä lastamme. En koskaan ehtinyt kertoa isälleni. Hän ei koskaan saanut tietää. Muistan edelleen, miltä tuntui palata lapsuudenkotiini tapahtuneen jälkeen; lapsi mahassani, muistot mielessäni ja surun kyyneleet kasvoillani. En nukkunut moneen yöhön. Isäni oli sairastanut vuosia, ja päätyi tekemään itsemurhan. Tämän johdosta olen joutunut käymään läpi monia vaiheita ja tunteita; hyväksymistä, vihaa, anteeksiantamattomuutta, hylkäämiseksi tulemisen tunteita ja lopulta pystyin myös antamaan hänelle anteeksi. Alkuvuosina mietin myös monesti, olisiko teko estynyt, jos vain olisin ehtinyt kertomaan, että odotamme lasta. Tyypillinen itsemurhan tehneen läheisen kysymys ja ajatusmalli; ”jos minä vain olisin..” . Montaa asiaa olen siis joutunut prosessoimaan, käsittelemään ja itkemään. Kun vietimme ensimmäistä isänpäivää mieheni kanssa, oli se hyvin kahtiajakoinen päivä. Ilo siitä, että miehestäni on tullut hyvä isä ja samalla suru siitä, että oma isä on lopullisesti poissa. Päivä on edelleenkin kaksijakoinen – ja sitä se varmaan tulee aina olemaan. Suru pienenee ja laimenee, mutta ei koskaan täysin poistu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa. Kun menettää yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, ja vielä traagisella tavalla, on ihan luvallista surra näitä asioita vuosienkin ajan. Suurin osa vuoden päivistä on kuitenkin ihan tavallisia; ei, en mieti enkä itke tätä päivittäin. Onkin enemmän kuin luonnollista, että juuri isänpäivänä nämä asiat nousevat pintaan.

Isänpäivä voi siis monelle olla täynnä surua, pettymystä ja vaikeita muistoja. Jokaisella meillä on omat kokemuksemme isistämme. Valitettava tosiasia on, että osa meistä on varttunut alkoholistien, väkivaltaisten, poissaolevien tai muuten vain isyydessään epäonnistuneiden isien kanssa. Ja nekin, jotka ovat isyydessään hyvin onnistuneet, ovat kuitenkin tehneet virheitä. Valitettavasti elämme rikkinäisessä maailmassa. Äitienpäivänä on alettu viime vuosina nostamaan esille niiden naisten tarinoita, jotka eivät ole saaneet lasta tai ovat menettäneet lapsensa keskenmenossa. Sama pitää paikkansa aivan varmasti myös miesten kohdalla. Isänpäivän vietto voi olla monelle haluamattaan lapsettomaksi jääneelle miehelle vaikea paikka. Miehen isällinen syli onkin tyhjä.

Vaikka isänpäivä on minulle vaikea päivä, haluan silti viettää sitä. En haluaisi, että sitä päivää ei huomioitaisi sen takia, että se joillekin saattaa nostaa vaikeita asioita pintaan. Minun suruni, prosessini, menetykseni ja tuskani eivät mitenkään pienennä sitä tosiasiaa, että isät ovat ansainneet päivänsä. Miksi kirjoitan näin? Siksi, että tällaiseenkin ajatuksenjuoksuun olen törmännyt. Suru ja kipu pitää kuitenkin elämässä kohdata, halusi sitä tai ei. Päätös on sitten sinulla, että mitä sen kivun kanssa teet. Pakenetko sitä vai käsitteletkö sen – vaikka se veisikin vuosia. Ja vaikka elämä ei aina ole valoista ja iloista, niin yksi asia pysyy. Se, että aina on toivoa!”

 

Vuosien aikana eteeni on luonnollisestikin tullut niitä tilanteita, kun puistossa, lasten konserteissa tai tuttavien valokuvissa näen isoisän, vaarin, taatan tai papan, niin se tekee kipeää. Kipu on luonnollista. Suru on luonnollista. Menetyskin on luonnollista. Menetys ei aina tapahdu luonnollisesti vaan huonojen ja väärien ratkaisujen myötä, mutta sen seuraukset on vain kohdattava. Isäni teolla on ollut kauaskantoiset seuraukset.  Katkeruuden ja kateuden sijaan on kuitenkin muistettava, että tämä on minun kipuni. Minun kipuni ei saisi vaikuttaa ystävyyssuhteisiini tai suhtautumisessani tuntemattomiin. Vaikka jollain konsertissa olevalla lapsella onkin isoisänsä mukanaan, niin mitä muuta minä hänen elämänsä haasteista oikeasti tiedän? Jokaisella on omat haasteensa ja kipunsa ja menetyksensä – ainakin jossain vaiheessa tätä elämän vaellusta. Sen sijaan voin miettiä mistä muusta saan olla kiitollinen. Tietenkään kipua ja tuskaa ei tule hiljentää. Uskon, että näin maassamme on esimerkiksi sotavuosien jälkeen usein toimittu. Isän kaipuusta ja sodan kauheuksista vaiettiin. Surun, trauman ja kivun työstäminen on välttämättömyys. Ajan myötä uskallan jopa väittää, että jossain vaiheessa se saattaa kääntyä voimavaraksikin. Minähän selvisinkin. Ja voin ehkä auttaa jotain toista kanssakulkijaa surun ja kivun kohdatessa. Kun on itse läpikäynyt traumaattisia kokemuksia, osaa ehkä pukea joitain asioita sanoiksi toiselle lohdutukseksi. Tai osaa vain olla. Siinä vierellä ja läsnä. Se ei pelotakaan, kun tietää miten hyvältä se toisesta tuntuu. 

 

Itkin tänään siis kymmenen minuuttia. Muuten tämä on kai ollut ihan normaali isänpäivä kodissamme. Lasten askartelemia kortteja, tyttären leipoma kakku (monena vuonna olen ihan kuulkaas laskenut rimaa ja ostanut pakasteesta kun ei vain ole jaksanut – vauvavuosien paras resepti!) ja herkullista ruokaa. Saloissa on liehuneet Ahvenanmaan liput ja ilma on ankea, mutta lämmin. Ja kakku oli muuten superherkullista ( ja sitä on vieläkin palanen pakkasessa odottamassa!). Vanha kipu on ollut läsnä, mutta vain vierailijan roolissa. 

 

Hyvää isänpäivää! 

Olette isät tärkeitä ja rakkaita – älkää koskaan unohtako sitä.